Kun työnhaku turhauttaa – ja muita kuulumisia
Turhauttaa. Siis aivan suunnattomasti! Viime viikot ovat kuluneet työnhakuprosesseissa, ja olen päässyt jopa useampaan haastatteluun. Mutta sama kaava toistuu kerta toisensa jälkeen: ensin kutsu haastatteluun, hyvä keskustelu, odottelua – ja lopulta ilmoitus, että tehtävään valitaan joku organisaation sisältä. Tiedän, että tämä on monelle muullekin työnhakijalle tuttu tilanne.
Ja siis ymmärrän täysin, että työnantajat haluavat antaa mahdollisuuksia omille työntekijöilleen. Se on reilua heitä kohtaan. Mutta mitä järkeä on siinä, että hakuprosessi vedetään läpi vain "pakosta" ilman aitoa mahdollisuutta valinnalle? Miksi raahata ihmisiä paikan päälle, jos lopputulos on jo ennalta selvillä?
Olen tällä viikolla istunut autossa yhteensä neljä tuntia, vain jotta saan haastattelun purkkiin. Neljä tuntia! Olisiko etähaastattelu ollut ihan yhtä tehokas – ja rehellisesti sanottuna, olisiko sen jälkeen ollut edes mitään järkeä tehdä tätä kierrosta, jos päätös oli jo tehty? Jos haastattelun jälkeen käykin ilmi, että löytyy joku ulkopuolinen, joka oikeasti haastaa organisaation sisäisen hakijan, niin sitten voisi kutsua toiselle kierrokselle. Mutta tämä nykyinen tapa tuntuu pelkältä kulissilta.
No mutta, muuten kaikki on hyvin! Terveitä ollaan ja viikonlopuksi on luvassa kivaa ohjelmaa ystävien kanssa. Tämä viikko on ollut vähän erikoinen muutenkin – yksi ystäväni elää vaikeaa aikaa, koska hänen entinen puolisonsa on ollut kadoksissa. Se on herättänyt paljon huolta ja mietteitä, ja me ystävinä yritämme parhaamme mukaan olla tukena ja läsnä.
Ja sitten vielä yksi asia: tämä talvi voisi nyt oikeasti olla ohi! Kevätaurinko, tervetuloa. Olen valmis auringonpaisteeseen, lämpimiin kadunkulmiin ja siihen fiilikseen, kun kaikki tuntuu taas vähän kevyemmältä.
Miten sun viikko on mennyt?